tiistai 19. heinäkuuta 2011

Loppupäätelmiä

Nyt alkaa olla kulunut liki kuukausi (KAUHEETA KUN AIKA KULUU ÄKKIÄ!!!) siitä kun palasin kotiin ja voisi olla sopiva hetki lopultakin miettiä mitä reissusta jäi käteen? Itsestäni ei vieläkään tunnu kovin lopulliselta tuo Venäjä- jakso omassa elämässäni, vaan uskon vahvasti palaavani Venäjälle ennemmin tai myöhemmin joko turisteilemaan tai töihin. Ehkä myös siitä johtuu, että en koe mitään hirveätä kaipuuta: Tiedän pääseväni takaisin koska vain (varsinkin jos ja KUN uusi ratahanke junasta Tampereelta Pietariin toteutuu lähivuosien aikana). Eli täällä olisi yksi innostunut tulevaisuuden tekijä ja osaaja töitä vailla Pietarin suunnasta, jos joku työnantaja sattuu tämän blogin näkemään ;)

Mutta takaisin aiheeseen, eli loppupäätelmiin: Mitä konkreettista opin vuoden aikana? Kieltä tietenkin, sehän on selvä. Oma innostukseni näkyy ehkä ennen kaikkea siinä, etten meinaa kyetä sulkemaan suutani kun törmään ventovieraaseen venäläiseen kadulla tai kaupassa. Haluaisin käyttää oppimaani kieltä ja jutella ihmisten kanssa paljon enemmän kuin suomalaiset tavat sallivat. Lisäksi tiedän, varsinkin eilisen tuttavani kommentin perusteella omaksuneeni myös tiettyjä venäläisiä tapoja, jotka saattavat suomalaisesta tuntua oudolta. Sen lisäksi että vastaan vieläkin puhelimeen ”Aljo”, ja käytän todella omituisia suomenkielen sanoja, halaan ja annan poskisuudelmia ihmisille aivan sujuvasti, sen kummemmin asiaa miettimättä. Ei siis kannata ihmetellä asiaa, sillä suomalaista läheisempi tervehtimistapa on varmasti tullut jäädäkseen!

Vuosi on varmasti muuttanut omaa maailmankäsitystäni ehdottomasti avartavalla tavalla. Venäjä on IHMEELLINEN MAA, joka mielestäni jokaisen suomalaisen on syytä kokea. Pietarin keskusta toki opettaa turistille vain sitä parempaa venäläistä maailmaa (Moskovasta puhumattakaan), mutta ainakin se aukaisee turistin silmät näkemään, ettei Venäjä eroa niin kauheasti muusta Euroopasta, ainakaan päällisin puolin. Samanlaisia ostoskeskuksia ja ravintoloita on Pietarin kuin Helsinginkin kadut täynnä. Pietarin loistokkuus tekee väkisinkin vaikutuksen matkailijaan ja omasta sydämestäni jäi varmasti pala jos toinenkin tuon kaupungin sykkivään sydämeen. Ei voi kuin ihmetellä vielä vuodenkin niitä katuja tallattuani, kuinka jossain voi olla niin kaunis, historiallinen kaupunki, jonka loisto hurmaa yhä edelleen. Lisäksi vuoden jälkeenkin Pietari tarjoaa uutta nähtävää juuri siellä kadunkulmassa jonka kuvittelin kolunneeni läpeensä myöden. Missään en ole saanut nauttia niin korkeasta kulttuurista, niin sykkivästä ja hektisestä yöelämästä tai niin pyyteettömistä ihmisistä kuin Pietarissa ja Venäjällä. Varsinkin Siperian matkani opetti todella huomaamaan, että vielä on ihmisiä joilla on köyhyydestään huolimatta varaa kohdata ihminen ihan vain toisena ihmisenä, ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Toivoisin kovasti pystyväni itse vielä joku päivä tuohon samaan…

Venäläiset tavat ovat hyvällä tavalla tehneet vaikutuksen, mikä tosin saattaa jatkossa tuottaa ongelmia täällä Suomen puolella. Suomalaisen tasa-arvon sijasta olen todellakin oppinut ajattelemaan, että naisen kuuluu olla nainen, ja ei tarvitse itse yrittää raahata 30 kilon matkalaukkua, jos vieressä on mies, joka voi sen kantaa puolestasi (tässä vihjaisen katsomaan paluumatkaani kuvannutta blogikirjoitusta, jossa mainitsen nimenomaan venäläisen konduktöörin auttaneen laukkujen kanssa!). Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö asiaa voisi hoitaa itsekin, mutta kuinka hyvä mieli siitä jääkään kun Suomessa joku edes kerran (vahingossa tietenkin) jää pitämään ovea auki kantaessani kauppakasseja tai kun joku tarjoaa paikkaansa vanhukselle linja-autossa. Suomalaisen tasa-arvon mukana tuntuu kuolleen myös iso osa sellaista tapakulttuuria, joka on vielä jäljellä maissa, joissa tasa-arvoa ei olla viety Pohjoismaiden tapaan "äärimmilleen". Ei sillä, tasa-arvoa kannatan koko sydämestäni, mutta mielestäni sen ei pitäisi antaa syödä pohjaa käytöstavoilta. Mistään ei itse saa niin hyvää fiilistä, kuin siitä että tarjoaa vaikka sen oman istumapaikkansa bussissa jollekin vanhemmalle ihmiselle, joka ei osaa sanoin ilmaista omaa ällistystään ja onnellisuuttaan kun hänen ei tarvitsekaan seistä koko pitkää matkaa liikkuvassa bussissa. Pietarin metron jälkeen, Suomen paikallisbussissa käytetty 30 minuuttia on kuitenkin varsin pieni aika seisoskella…

Tiedän myös venäläisen vaikutuksen seurauksena kiinnittäväni omaan pukeutumiseeni paljon enemmän huomiota kuin aikaisemmin. Korkokengät ovat joka paikan varuste (ehkä nyt navettaa lukuun ottamatta…. tosin Venäjältä saisi myös korollisia kumisaappaita…. mutta niistä sitten joku toinen kerta) ja vaatekaapistani löytyy nykyään ainoastaan hameita (tarkoituksena on kyllä pian suomalaistua ja ostaa farkut). Suuntaus toki oli tämä jo ennen Venäjää, mutta Venäjä tavallaan mahdollisti ajatuksen siitä, että on suotavaa pukeutua kuin nainen. Tasa-arvon Suomeen palatessani olin jo päässyt sinuiksi ajatuksen kanssa, että nainen on yhtä taitava kuin mieskin, siitä huolimatta että nainen pukeutuisi kuin nainen ja näyttäisi hyvältä niissä myyttisissä korkokengissä.

Hupaisaa, tosin melkein surullista Suomessa on se, ettei pukeutumiseen ylipäänsä osata suhtautua. Itse jo työni puolesta ja varsinkin Venäjän oppien seurauksena pukeudun kohtuullisen tyylikkäästi, mikä saa aikaan aivan naurettavia reaktioita muun muassa mennessäni lounaalle tai vaatekauppaan Suomessa. En ole ikinä, KOROSTAN EN SIIS IKINÄ, saanut niin hyvää palvelua kuin kävellessäni  korkokengissä ja mustassa hameessa ja kauluspaidassa kauppaan lounastauollani. Aivan käsittämätöntä! Tiedän olevani ”ei- kukaan”, mutta nähtävästi kaupan kassaneideille olen ”vapaana kulkeva suunnattoman suuri lompakko, jossa on käsittämättömän paljon rahaa” tai vaihtoehtoisesti ”joku tärkeä”, sillä joku juoksee saman tien kysymään voisiko hän olla jotenkin avuksi? Täh, viimeksi kun tulin farkut jalassa sisään kukaan ei edes vilkaissut, saatikka tullut tarjoamaan apuaan…. Ihmiset on niin helppoja täällä Suomessa.. Ei sillä, olen edelleen sitten se sama ”Maija Meikäläinen” ja lompakkonikaan ei millään tavalla pullistele, joten ei paniikkia…

Ehkä suurinta antia ulkomailla ollessa on kuitenkin ne kaikki ihmiset, joihin vuoden aikana tutustuu. Uskon, että solmin vuoden aikana yhden jos useammankin ystävyyssuhteen ihmisiin, joita pääsee sitten tapaamaan eri puolille maapalloa. Erityisen merkittäviä nämä ihmissuhteet ovat siksi, että kaikki nuo ihmiset ovat jakaneet sen saman tiiviin ja täysin uuden ympäristön jonka uusi maa, Venäjä, on tarjonnut. Lisäksi kun ollaan yhdessä niinkin tiivisti kokonainen vuosi, tai edes puoli vuotta, tietää ihmisistä paljon enemmän kuin monesta täällä Suomessa olevasta kaverista tulee koskaan tietämäänkään. Se on ehkä samalla yksi pelonaihe, jota mietin ennen paluutani: olen itse tottunut nyt ihmisiin ympärilläni ja paljon sosiaalisempaan ympäristöön kuin Suomessa on tarjolla. Lisäksi olen vihdoin huomannut, etten todellakaan tiedä kavereistani lainkaan niin paljoa, kuin olisi suotavaa ja mahdollista. Se saa epäilemään, paljastuuko kaapeista luurankoja, vai voisiko vuodessa kasvaa erilleen? Ehkä nyt lampun sytyttyä on hyvä oikeasti tutustua myös suomalaisiinkin kavereihinsa, ja todella alkaa jakaa niitä kuuluisia hetkiä!

Jos joku kuvittelee pienessä mielessään, että vaihtoon lähteminen on hukkaan heitettyä aikaa, on parempi miettiä asiaa uudestaan! Olen itsekin ajatellut, kuinka pitkä aika vuosi on, mitä ”missaan” kun olen vuoden teillä tietämättömillä? Viimeistään nyt ymmärrän, että kyseessä on ajanjakso, joka on ohi ennen kuin huomaatkaan. Lisäksi se, että oppii tuntemaan uusia ihmisiä, uutta kulttuuria ja erilaisia tapoja todellakin avartaa maailmaa! Vaihdosta parhaimmillaan saa elämänmittaisen yhteyden uuteen kulttuuriin, ihmisiin ja maahan, eikä parin päivän turistimatka pysty tarjoamaan edes kunnollista näköalaa kohteena olevaan kaupunkiin! Mielestäni jokaisen korkeakoulutetun olisi syytä viettää aikaa ulkomailla ymmärtääkseen, että asioita voi todellakin tehdä erilailla. Ei pidä verrata kuinka tietyt asiat ovat toisaalla paremmin tai huonommin kuin Suomessa, ne tehdään vain erilailla. Kyse on kulttuurista, tai paremminkin kulttuurien eroista, mikä ei missään nimessä oikeuta kohtelemaan ”ulkomaalaisia” eri tavalla meihin umpisuomalaisiin verrattuna. Erilaisuus on rikkautta, jonka pitäisi opettaa meidät ymmärtämään mikä todella on tärkeää. Perusedellytykset ja – tarpeet ovat kuitenkin joka puolella maailmaa samat, ihminen pohjimmiltaan tarvitsee vettä ja ruokaa yhtä lailla Afrikassa kuin kotoisassa Suomessammekin. Eikä tämä fakta poistu, vaikka matkustettaisiin Amazonin viidakkoon tai Australian Gold Coast: lle.

Lopuksi pyytäisin blogiani lukevia kaivamaan kartan siinä samalla kun yritätte päästä eroon ennakkoluuloistanne (liitän toki kartan tekstiin jottei tämä pyyntö olisi kellekään ylitsepääsemätön). Nimittäin kuten huomaatte, on Venäjä aivan käsittämättömän laaja maa, jonne mahtuu useita eri kulttuureja ja tapoja. Vladivostok on itse asiassa aivan Japanin vieressä, eikä enää kovin kaukana Yhdysvalloistakaan: Mutta miksi se on suomalaisten mielessä vain yksi takapajuinen kaupunki Siperiassa? Kannattaa laajentaa hieman omaa katsontakantaansa, sillä jos Japanikin on yksi kehittyneimmistä valtioista maailmassa, miksi Vladivostok sen naapurissa olisi kehitysmaan tasolla oleva pikkukaupunki? Katsoin heti palatessani Unicef:n mainoksen suvaitsevaisuudesta, mikä sopisi jostain syystä hyvin myös tähän omaan kokoavaan tekstiinikin: Älkää suomalaiset tuomitko Venäjää vain siitä syystä, että historia muka velvoittaa. Venäjän kohdalla suurin osa ennakkoluuloja rakentuukin yhteisen historiamme varaan, minkä lisäksi ihmisillä on tapana yhdistää maa ja kulttuuri politiikkaan. Tämä on mielestäni virhe. Se, että Venäjällä ei suomalaisen mielestä mikään toimi, ei pidä paikkaansa. Asiat kyllä hoituvat tavalla tai toisella, mutta tuo tapa ei vain vastaa meidän suomalaista tapaamme. Venäläinen politiikka puolestaan on aivan oma lukunsa, eikä sen perusteella pidä tuomita venäläisiä tai venäläistä kulttuuria. Lisäksi monen tiedot perustuvat aikaan, jolloin Venäjä kantoi nimeä Neuvostoliitto. Edelleen media provosoi kuvaa Venäjästä jakamalla pääasiassa tietoja onnettomuuksista, politiikan ongelmista, korruptiosta ja byrokratiasta. Nämä asiat eivät kuitenkaan yksinään määrittele Venäjää ja venäläistä!

Jos todella haluat tietää, mitä Venäjä on, ota riski ja tutustu arkipäivään Venäjällä! Tutustu venäläiseen kielimuurista huolimatta! Kommunikoimaan pystyy kyllä ilman sanojakin, ja venäläisestä todellakin saat ikuisen ystävän joka palkitsee kaiken sen ”vaivan” jota yhteisen kielen puuttuminen suomalaisen pienessä mielessä aiheuttaa! Venäjän mystisyys tuskin tulee katoamaan, eikä siitä varmasti koskaan tule Eurooppaa siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme, mutta se on osa Venäjän ”suolaa”. Se on sekoitus, jossa yhdistyvät itä ja länsi, Eurooppa ja Aasia, eri uskonnot, kulttuurit ja tavat. ”Venäjää ei voi ymmärtää” kuuluu sanonta, ja vuoden jälkeen on minunkin tuohon pakko yhtyä! Mutta se ei silti tarkoittaisi etteikö tuo maa kiehtoisi päivä päivältä vain enemmän. Kieli helpottaa kulttuurin ja venäläisten ihmisten ymmärtämistä, mikä puolestaan auttaa todella nauttimaan Venäjästä!  Jos nyt vielä tämänkin ylistyskirjoituksen jälkeen epäröit lähteäkö Venäjälle, en voi kun sydämestäni toivoa, että uskallat ottaa sen ratkaisevan askeleen (tai ehkä puhelinsoitto olisi toimivampi termi) ja varata matkan Allegrolla suoraan Pietarin sydämeen, olet perillä ennen kuin huomaatkaan! Et taatusti pety ja palatessasi ihmettelet kuinka oletkin aina matkustanut Tallinnaan! VENÄJÄ ON TODELLAKIN TUTUSTUMISEN ARVOINEN!


torstai 14. heinäkuuta 2011

Viimeinen viikko Pietarissa


Jahas, nyt on sitten melkein päästy sinne viimeiselle viikolle. Tai itse asiassa nyt ollaan suurin piirtein sunnuntain 19.6 ja maanantaina 20.6 välisessä yössä. Nimittäin, heti viikon aluksi osui Saijan synttärit. Boris soitti joskus puolenyön tienoilla, että voisin tulla alas/ulos nauttimaan maljaa synttärisankarin kunniaksi. No mikäpä tuossa, olinkin siinä jo tehokkaasti pakkaillut illan, ja siivonnut siinä sivussa, joten ei ongelmaa. Pistin lämpimämpää vaatetta niskaan ja suuntasin IMOP:n portaille jossa juhlakansaa oli kertynyt jo muitakin. Kohotimme maljan, ja itse asiassa totesin olevani aivan turhan selvä, sillä muut olivat kerenneet nauttimaan raikkaasti ulkoilmasta nesteytyksestä jo hieman pidempään. Hommahan meni varsin ”iloiseksi” syntymäpäiväsankarin alkaessa pohtimaan aivan turhan vakavia asioita sekä päivittelemään ikäänsä…. Päädyimme melkein ajoissa nukkumaan…

Maanantaiaamuna tilanne oli jo paljon parempi. Itse hoidin viimeiset allekirjoitukset kasaan ja toimitin samalla vähän papereita oikeisiin toimistoihin. IMOP:n business- semesterin opiskelijat saavat kaikki paperinsa valmiiksi täytettyinä, yksittäisten vaihtareiden täytyy itse juosta hoitamassa kaikki paperityöt. Noh, hauskaahan se lopulta oli kun oppi mitenkä asiat kuuluu hoitaa. Rasia suklaata mukaan ja positiivinen kehuva asenne, niin mikäpä siinä allekirjoituksia kerätessä…. ;)

Puolelta päivältä suuntasimme Annan kanssa shoppailemaan Galleriaan. Jostain syystä siellä hurahtikin koko päivä, sillä olin Akademitseskajalla takaisin vasta 18 aikoihin. Nautimme salaatti-keitto-lounaan Shokoladnitsassa, jonka jälkeen vielä jatkoimme kauppojen kiertelyä. Itselleni mukaan tarttuivat ainakin pari persikan värisiä kenkiä, jotka ovat muuten yksi parhaista ostoksistani koko vuoden aikana ;) Illalla oli tarkoituksena sitten lähteä juhlistamaan synttärisankaria keskustaan ja haettiinkin sitten konsulaatintytöt tuolta Tserneshevskajalta ja lähdettiin käppäilemään kohti Mama Roma:a, joka on italialainen ruokaketju Pietarissa. Taisi olla ensimmäisiä varsin sivistyneitä iltoja Pietarissa tolla porukalla koko viimeisen puolen vuoden aikana. Nautittiin siinä 2-3 ruokalajin ateriat viineineen ja oli aivan mielettömän hauskaa. Päästiin kotiinkin vielä ennen siltojen avautumista.. Huikea ilta kaiken kaikkiaan ja synttäritkin päättyivät iloisiin tunnelmiin alun kriisistä huolimatta! 24 tuntiin mahtuu yllättävän paljon….

Tiistaina oli jälleen kerran (monessako toimistossa sitä kerkiääkään juoksemaan viikon aikana, ja montako kertaa samassa toimistossa?!) aamusta aika kiertää, kappas kummaa, toimistoja. Olimme edellisen yön taksimatkan aikana päättäneet suunnata heti aamusta ihastelemaan Auroraa, joka huhun mukaan suljetaan lopullisesti lähiaikoina, mikä pisti vipinää meidänkin kinttuihimme.  Aurora oli Venäjän keisarillisen laivaston Pallada-luokan panssariristeilijä, joka näytteli suurta roolia vuoden 1917 vallankumouksessa. Lokakuun vallankumouksessa nimittäin juuri Auroralta ammuttiin lähtölaukaus joka toimi merkkinä Talvipalatsin valtauksen aloittamiselle.  Aurora on edelleen yksi vallankumouksen symboleista.

Auroralta siirryimme kahville Pietari-Paavalin linnoituksen  kupeessa olevaan näköalaravintolaan, jossa totesimme olevamme liian väsyneitä kiertämään enää mitään turistikohteita. Itse kävin ostamassa kotimatkalla viimeiset tuliaiset, jonka jälkeen lähdimme valmistautumaan iltaa varten. Tiedossa oli limusiiniajelu ympäri Pietarin katuja, viimeisen kerran! Aah, mitä kaikkea voikaan harrastaa vain verukkeella ”vielä viimeisen kerran”. Joka tapauksessa illasta muodostui oikein rattoisa, ja poikkeuksellisesti suuntasimme lähes puolella porukasta kotiin viimeisellä metrolla univelkojen vuoksi.  Ilta oli kaikin puolin upea, ja hengasimme pääasiassa Boriksen, Saijan ja Annan kanssa limusiini peräosassa omia kekkereitä pitäen.

Keskiviikon ohjelmaan kuuluikin sitten sujuvasti menneen illan jälkeen hieman vielä shoppailua ja viimeiset sushi-treffit vaihdon aikana. Olimme Miian kanssa sopineet suuntaavamme sushille Jamamotoon Akademitseskajalle, jossa aina 16 asti saa 50% alennuksen kaikista ruuista ja juomista. Aah, se olikin oikea kruunu, sillä sushit tarjoiltiin mielettömän upealta laivan muotoiselta tarjottimelta, ja niihin oli selkeästi panostettu vielä normaalia enemmän. Aivan fantastinen sushi kruunu mun vaihtovuodelleni. Tämän jälkeen viimeiset venäläisen kirjallisuuden klassikot Bukvalista mukaan ja eikun tavaroita pakkaamaan.

Keskiviikkoiltana 301, jossa oli siinä kohtaa jäljellä ainoat 3-kerroksen vaihtarit piti läksiäisbileet, joihin oli käsketty aivan käsittämättömän paljon porukkaa huoneiden kapasiteettiin nähden, mutta meinigillä kyllä sopu tilaa- antaa mentiin sinne 23 asti. Kyseinen kerrosvahti oli lahjottu kukkasin ja suklain jo ajoissa samaisena päivänä ja tarjoilujakin paikalla oli varsin runsaasti. Vanhoista vaihtareista Markus oli palannut Pietariin joten iltaan mahtui myös iloisia jälleennäkemisiä, mikä toisaalta muistutti taas kerran ajatuksesta, jossa ympyrä tavallaan sulkeutuu. Yksi aika on takanapäin ja suuntana taas aivan uudet kujeet. Haikea oli fiilis, vaikka en tainnutkaan vielä aivan tajuta kuinka lähellä lähtö oikeasti olikaan. Iltaa jatkoimme IMOP:n pihalla, jossa oli aivan valtaisasti porukkaa. Hieno ilta kaikin puolin, ja lopulta paikalla olivat vain meidän pieni sisäpiirijengimme, jonka voimin joskus 03- aikoihin lähdettiin nukkumaan.

Torstai oli se H-hetki, jolloin mun oli tarkoitus poistua rajan yli takaisin koti-Suomeen.  Aamuohjelmaan kuului viimeisen hetken toimistossa juoksemiset, avainten luovuttamiset ja viime hetken paniikkipakkaamiset. Ei silti, jätin Pietariin kuitenkin julisteeni ja mm. UrOksen tyttökalenterin, joita onneksi löytyi toinen kappale kotikotoolta… Olimme sopineet, että Boris ja Saija lähtisivät mukaan saattamaan ja auttamaan tavaroiden kanssa (niitä tavaroita oli itse kullekin sitten kertynyt hieman enemmän kuin oli tarkoitus) ja siinä 12 maissa meninkin herättelemään kyseistä pariskunta 301:stä. Taksi saapui paikalle klo. 13 jolloin itse vielä aloitin halailemaan ihmisiä. Matkaan päästiin 13.15 ja se olikin melkein koitua viimeiseksi matkaksi. Nimittäin kyseinen taksikuski oli aivan päästään viallinen ja ajoi kuin hullu. Hengissä selvittiin kuitenkin asemalle asti, jossa päädyimme istumaan Ekspress- saliin sillä matkatavaroita sinne ei voinut jättää valvomatta.

Lopulta Boris joutui ensimmäisenä lähtemään hoitamaan omia asioitaan IMOP:n toimistoille. Saijakin poistui ennen junan saapumista. Siinä me sitten istuttiin Annan kanssa, aivan kuin silloin mun saapuessa. Ympyrä todellakin sulkeutuu. Saatiin tavarat junaan ja siinä me sitten vielä halailtiin. Epätodellisen tuntuinen ajatus etten muka koskaan tulis uudestaan tai että vaihto olis jotenkin loppumassa. En tainnut asiaa aivan tajuta vielä tossa kohtaa. En edes junamatkan aikana oikeastaan, vaikka odotinkin jo kotiinpääsyä ja kaikkien suomalaisten kavereiden näkemistä. Viimekerrasta oli kuitenkin jo 3-4 kuukautta, joidenkin kohdalla vuosikin…

Tullipojatkin taisivat olla juhannustuulella sillä kukaan ei kysynyt Suomen puolella paljonko vodkaa mulla on mukana. Piruvie, kerrankin olisin voinut tuoda ekstraa, enkä tuonut. Suomen puolella alkoi satamaan ja sade muuttui rankaksi juuri Lahden kohdalla. Venäläinen konduktööri lopulta autteli mua heittelemään Lahdessa tavarat (ja mut) ulos junasta ja äiti odotti mua siinä asemalaiturilla. Siitä sitten vaan kaikki romut auton kyytiin ja kohti Pälkänettä. Se rauha, luonto ja kaatosade, joka muuttui lopulta tihkuksi Lahdesta poispäin ajettaessa. En muistanutkaan, että Suomi on NIIN rauhallinen ja hiljainen…

Kotona ei oikeastaan mikään ollut muuttunut. Sama rauha, poni höristeli keskellä pihaa meidän saapuessa ja kissat kehräs siinä ovenpielessä. Vuosi ei taidakaan olla ihan niin pitkä aika kun kuvittelin Venäjälle lähtiessäni?

Siperiasta paluun jälkeisiä fiiliksiä....


Kun siitä Siperian reissusta selvittiin hengissä, niin eikun lisää vettä myllyyn. Jo bussimatkalla Saija soitteli IMOP:lta että koskas lähdetään viettämään Suskin viimeisen illan bileitä. Tiedossa olisi kuulemma yhden ranskalaistytön synttärit georgialaisessa ravintolassa sekä sitten erkaantuminen omaksi porukaksi juhlimaan. Itsehän olin aivan kuollut 24 tunnin matkustamisen jälkeen, mutta kuume vain laskuun buranalla ja kahvia riittävästi naamaan niin kyllä se siitä taas. Otettiin taksi Vasilin saarelle heti kun sain käytyä suihkussa ja etsittyä säädylliset vaatteet päälle. Koko lauma ihmisiä siellä georgialaisessa ravintolassa oli business- semesterillä opiskelleita eli itselleni lähes tuntemattomia ihmisiä. Tai siis kaikkien kasvothan tunnistin, mutta mitään ei oltu koskaan juteltu. Great. Olo oli muutenkin hyvin erikoinen, sillä 3 viikon poissaolo saa kenet tahansa tuntemaan olonsa ulkopuoliseksi (kuinka kauheasti kerkiääkään tapahtumaan 3 viikossa!!!!!) ja lisäksi olin a
ivan seis kaiken matkustamisen jäljiltä. Aivoissa ei kauheasti informaatiota liikkunut, saatika että olisin osannut ihmisille kertoa jotain matkastani.

No, heti kun oltiin nautittu riittävästi (lue liikaa) georgialaisia herkkuja (tähän väliin mainittakoon, että georgialainen ruoka on yksi rasvaisimpia mitä ikinä olen kokeillut) ja kokeiltua kuivaa syntymäpäiväkakkua ”oi kun on hyvää”-ilme naamalla, me lähdettiin kohti Plosad’ Vosstanijaa… SP- baari oli meidän valinta illalle, sillä kukaan ei ollut halukas lähtemään ihan oikeasti bilettämään. Siellä sitten tilailtiin shampanskojea ja kaljaa ja jossain vaiheessa myös meidän konsulaatin tytöt liittyivät seuraan. Jossain vaiheessa pöytään ilmestyi oluttorni, josta sai itse täyttää lasiaan mielensä mukaan (me Suskin kanssa pitäydyttiin valitsemallamme sampanskoje- linjalla) ja eihän läksiäisissä, kuten tavallista on, kyyneleiltäkään vältytty. Oli kuitenkin kaikin puolin fantastinen ilta.

Seuraavana aamuna kampesin itseni ylös pyykkejä pesemään ja toimistoja kiertämään. Venäläiseen systeemiin kuuluu olennaisena osana toimistoissa juokseminen ja päätin kerrankin lähteä ajoissa liikkeelle. No, siinä sitten kiertelin ensin rekisteröintitoimiston, sillä meidät oli Siperian matkan varrella rekisteröity Kazaniin ja nyt uusi rekisteröinti Pietariin oli tarpeellinen. Sitten lähdin metsästämään allekirjoituksia ja arvosanoja Vedomost’- nimiseen paperiin, jonka täytettyään saisin sitten itse sertifikaatin, jossa lukisi kurssit, niiden arvosanat ja opintopisteet. Eihän siitä hommasta lopulta mitään tullut ja päivän saldoksi jäi se rekisteröintitoimisto. Ketään ei näkynyt missään ja päädyin vain kahvittelemaan. Kun mikään ei ottanut luonnistuakseen siirryin auttamaan Suskia pakkaamisessa.

Lopulta tuli hetki, jolloin piti kerätä ne kaikki pakatut tavarat kasaan (ette uskokaan kuinka paljon tavaraa kerkiää puolessa vuodessa shoppailemaan.....;) ja lähteä pimeällä taksilla kohti plosad vosstanijaa, josta Suomeen lähtevät bussit ja marsut Pietarissa lähtee. Sitä tavaraa oli itse asiassa niin paljon (meitä saattajiakin oli varmaan 10, joista 3 lähti mukaan vosstanijallekin) että jouduttiin ottamaan pari eri taksia, ja edes yhden taksin ylipuhuminen hommaan oli todella työlästä. Onneksi Suski oli fiksuna tyttönä varannu riittävästi aikaa tähän projektiin ja kun sitten lopulta päästiin kaikki sinne Vosstanijalle, niin saatiin heti lyödä kamat vaan isoon bussiin ja lähteä metsästämään jotain pientä purtavaa. Suunnattiin lasilliselle shampanskojea vielä ennen ku Suskin bussi lähti ja siinä sitten porukalla itkettiin enemmän ja vähemmän... Lähteminen on aina haikeeta, ja kun muut lähtee, on vielä haikeempaa... Suski, mulla on sua ikävä, toivottavasti nähdään pian <3

Tiistaina ilta jäi noin muuten lyhyeen, sillä seuraavana aamuna oli taasen tiedossa toimistossa juoksentelua. Olin muutenkin aivan rättiväsynyt hektisen paluuni jäljiltä, joten nukkuminen teki ihan hyvää ja aamulla sitten suurella inspiraatiolla lähdin taasen metsästämään niitä nimikirjoituksia siihen vedomost- nimiseen blankettiin.... Eihän se vielä tietenkään keskiviikkonakaan ihan loppuun asti tullut hoidettua, mutta keskiviikkona selvisi jo, että Venäjällä on vaihto-opiskelijana aivan turha ressata nimikirjoituksista ja arvosanoista. Itse sain keskiviikkona hoidettua Maailman talous- nimisen kurssin arvosanani kuntoon seuraavalla tavalla:

Uskallauduin IMOP:n dekanaattiin, jonka ei itse asiassa lainkaan pitäisi vastata minun vaihto-opiskeluistani, sillä olin Venäjällä kirjoilla oikeustieteellisessä tiedekunnassa... Noh, mitäpä tuosta murehtimaan, sillä olin päättänyt saada opintopisteet myös syksyllä (luvattomasti) istuneistani talouspuolen kursseista. Ajattelin tietenkin että homma tuottaisi kauheita ongelmia, mutta dekanaatissa selvitin tehokkuuteni puuskassa oikein sujuvasti mikä on ongelman nimi ja kysyin mistähän löytyisi kurssin vetänyt professori. No, sihteeri siinä hetken soiteltuaan ilmoitti että juuri kyseinen professori ei ole paikalla, mutta juttelepa vastaavassa tiedekunnassa opettavalle toiselle professorille, joka muuten sattuu olemaan kyseisen kurssin vetäneen proffan tytär. No, minäpä sitten menin tapaamaan kyseistä naishenkilöä, ja homma sujui kuin rasvattu. Esittelin asiani ja täti tomera alkoi siltä istumalta kaivaa kyseisen kurssin oppituntien määrää tietokoneeltaan. Ilmoitin etten tarvitse arvosanaa, mutta täti antoi tietenkin 5, venäläisen tavan mukaisesti. Ei tässä vielä mitään, mutta sydänkohtauksen sain sen jälkeen kun minulta kysyttiin riittääkö tälle kurssille tyypillinen opintopistemäärä vai tarvitsinko kenties enemmänkin oppitunteja kyseiseltä kurssilta? SIIS MITÄ? Ilmoitin, että kyllä ne ihan riittävät, sillä en ollut edes laskenut saavani näitä kursseja osaksi suoritettuja opintojani Venäjällä. JIHAA, homma ihan hanskassa.

Keskiviikko illaksi oli tiedossa teatteri-ilta Marinskissa, jossa näimme version kuuluisasta La Boheme:sta. Ilta oli kaikin puolin huikea, ja yksi hauskimmista osista tätä iltaa oli se, että baarimikkomme teatterissa muisti meidät jo kaikista edellisistä esityksistä. Toisesta shampanskoje kierroksesta eteenpäin saimme lisäksi aina kierroksen suklaatryffeleitä, ihan vain noin hyvän asiakkaan lisää... ei lainkaan huonosti ole tuo kultturellikaan puoli Pietarissa hoidettu... Iltaa jatkoimme paikallisessa Jajitso- baarissa siinä aivan Marinskin vieressä ja siellä nautimme shampanskojea ja krenkejä.... loppuilta oli erittäin rattoinen ja taisi huipentua mäkkäriin siinä sennajan kulmalla?

Torstaina yritin taas hoidella paperiasioita kuntoon, mutta valitettavasti IMOP:n dekanaatissa oli väärä sihteeri paikalla ja hän ei osannut minua asiassa avustaa... luulin jo jääneeni kiinni, mutta sainkin samalla loput ohjeet kansainvälisten asioiden toimistossa tämän sekoilun päätteeksi, joten homma oli sitä myöten hanskassa. Torstai oli Nellin viimeinen ilta Pietarissa ja päätimme panostaa käymällä viimeisillä susheilla Akademitseskajan kulmalla. Aah, miten mä tulenkaan kaipaamaan niitä jumalaisia sushi- ravintoloita joita Pietari on pullollaan.... Jos joku kaipaa hyvää liikeideaa niin se on kyl ehdottomasti tossa, käymää tutustumassa Dve Palotski- nimiseen ravintolaketjuun Pietarissa ja sitten vaan markkinoimaan sushia... <3 Ei oo mitään sen voittanutta ravintolaa Pietarissa!!!!

Perjantai valkeni aurinkoisena ja sain siinä sitten sujuvasti hoidettua sen viimeisenkin allekirjoituksen niihin talouspuolen kursseihin ja allekirjoittajana itse IMOP:n dekaani... aah... plop plop, plop plop, opintopisteiden tuloa ei voi estäää..... Heti tehokkaan aamun jälkeen kävin repimässä Saijan ja Boriksen ylös 301 ja suunnattiin siitä sitten kohti Tsarskoje Seloa, eli yhtä tsaariperheen kesäpalatseista noin 20 minuutin ajomatkan päässä Pietarin keskustasta. Oli kyllä aivan huikea päiväretki! Me kierrettiin ensin palatsi opastetun kierroksen voimin ja sen jälkeen siirryttiin seikkailemaan sinne jumalattomaan puistoon sen järkyttävän ison palatsin ympärillä. Aurinko paistoi lämpimästi mikä paransi fiilistä entisestään, SUOSITTELEN!!!! Pistää kyllä miettimään, että mitä meidän sukupolvesta jää jäljelle... jotain sellaista mitä satojen vuosien päästä ihmiset jonottais katsomaan?? En meinaa keksiä mitään.....

Lauantaina sitten olikin tiedossa taas teatteria, mutta sitä ennen kävin Annan kanssa syömässä sushia. Aivan, jotenkin nostalgista, sillä Anna oli nimenomaan se, joka mua oli vastassa silloin kun saavuin Pietariin elokuun lopussa. Ympyrä sulkeutuu, ja siinä sitten shampanskojen ja sushin voimalla fiilisteltiin oikein kunnolla... Parannettiin maailmaa, vaihdettiin kuulumisia ja mietittiin mitä vuoden aikana on tapahtunut!! Hieno iltapäivä!

Ilalla vuorossa tosiaan oli Joutsenlampi, en edes muista monettako kertaa.... Näytös oli itse asiassa loppuunmyyty mutta kun tsekkiläisen Zuzanan kaveri oli perunut tulonsa, suostuin mukisematta lähtemään kertaamaan yhtä suosikkibaleteistani ja se kyllä kannatti. Tuttu baarimikkomme tarjosi jälleen kerran suklaatryffelit ja illasta kehkeytyi oikein hupaisa. Taisimme päätyä jälleen kerran Jajitsoon, mutta sitä ennen osui silmiin yksi illan kohokohdista. Nimittäin niin harvinaista kuin se onkin, tsaarinloosi oli varattu juuri tuona kyseisenä lauantaina. Pienessä päässäni mietin kuka kumma niin korkea-arvoinen vieras saattaisi tuona iltana olla Marinskissa, mutta koska ajattelin kyseisen henkilön olevan venäläinen, en kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Samassa loosissa meidän kanssa istunut venäläinen yritti myös kiikaroida tuota arvovierasta, häntä kuitenkaan tunnistamatta. Ilman kiikareita en itse nähnyt tsaarinaitioon asti, mutta siellä istunut nainen oli ihan mielettömän tutun näköinen.... outoa!! Siinä sitten esityksen päätyttyä kirmasimme ulos ja kukapa muukaan sieltä tsaarinaitiosta poistuu kuin Paavo Lipponen!! Niinpä niin, arvovieraita Suomesta... Paavo ei valitettavasti päässyt kanssamme Jajitsoon jatkoille, sillä hänellä taisi olla tapaaminen esityksen jälkeen tanssijoiden kanssa.... Mutta hei, mikäs se numero oli siihen "melkein sukua julkkikselle"- radio-ohjelmaan olikaan?! ;)

Teatterista jatkettiin sitten matkaa kohti keskustaa, joka osoittautui mielenkiintoiseksi valinnaksi. Kyseinen lauantai 18.6 oli siis Venäjällä koulujenpäättymisviikonloppu jolle oli kerätty ohjelmaa laidasta laitaan. Itsehän en taaskaan ollut tietoinen Siperian matkani jäljiltä siitä mitä illaksi oli luvassa ja olin ajattelemattomasti pistänyt korkokengät jalkaan edes miettimättä vaihtokenkiä. Kuvittelin meidän olevan menossa ainoastaan teatteriin. En ole ikinä nähnyt Pietarin kaduilla niin paljoa porukkaa kuin tuona lauantaina…. Koulunpäättäjäisperinteeseen kuuluu punaisin lipuin varustettu purjelaiva, joka saapuu pitkin Nevaa kaupungin keskustaan ja käy kääntymässä Vasilinsaaren strelkalla huikean ilotulituksen saattelemana!! Se oli ehkä elämäni toiseksi paras ilotulitus heti syksyn Pietarhovissa nautitun ilotulituksen jälkeen! Varmaan biljoonia tai triljoonia paloi taivaan tuuliin, mutta katselijana tietenkin pakko sanoa että se oli sen arvoista. Punaiset purjeet hohtivat ilotulitusten loisteessa ja noh, henkeäsalpaavaa.

Eri juttu olikin sitten kotiinpääsy tuolloin yöllä. Kävimme naukkaamassa Frikadellit- nimisessä paikassa hieman aamuyöpalaa, tai oikeastaan Boris ja Saija haukkasivat, itse odottelin pääasiassa metron avautumista, jonka piti tapahtua poikkeuksellisesti jo klo. 04. Noh, aukesihan tuo metro, mutta kun ne 2-3 miljoonaa ihmistä yrittävät tunkeutua samaan aikaan metroon sisään, ei varmaan kauheasti mahdollisuuksia ole päästä sinne sisäänkään. Lisäksi Boris ja Saija kieltäytyivät edes yrittämästä joten itse päätin vetää vähän henkeä ja lähteä marssimaan kohti seuraavaa asemaa, eli Plosad Vosstanijaa. 1,3 kilometrin matkan jälkeen jalkani olivat varsin tunnottomat, mutta metroon ei enää tuossa kohtaa ollut jonoa. Pääsin metroon, jossa valitettavasti jouduin seisomaan koko matkan Akademitseskajalle, mutta pääsinpähän perille. Seuraavat puoli tuntia menikin sitten kylpyammeessa jalkoja hieroessa, mutta mitäpä tuosta, palautui niihin tunto sitten lopulta…

Sunnuntain vietinkin sitten varsin rauhallisissa merkeissä ja aloitin pakkaamisen lisäksi myös tuliaisten ostamisen. Mihinkään kovin suureen ei itselläni tässä vaiheessa ollut varaa, saatika tilaa matkalaukussa, mutta aina muutama pullo vodkaa ja pari matrjoskaa mahtuu mukaan. Osa päivästä kyllä meni ihan täysin nukkumiseen, sillä kotiinpaluu joskus aamu kuuden tienoilla oli ehkä vaatinut veronsa…

Valokuvat kyseisestä hektisestä viikosta ovat vielä hieman epäjärjestyksessä ja suurin osa kuvista on itse asiassa Boriksella Prahassa, joten niitä en tällä kertaa tähän tekstiin lisää. Mutta suosittelen kaikkia lukemaan vielä seuraavan merkinnän joka kertoo viimeisestä viikostani Pietarissa… jos tämä merkintä tuntuu hektiseltä niin sitä on myös seuraava…

torstai 7. heinäkuuta 2011

Trans-Siperia, osa 4

Viimeksi jäätiin siis Irkutskiin josta matkan piti ”turvallisen” Olkhonin matkan jälkeen jatkua suunnittelemattomalle pysäkille, eli Ulan-Udeen, aivan Mongolian ja Kiinan välittömään läheisyyteen. Tässä kohtaa matkaa alkaa jo pitkä reissaaminen tuntua siinä määrin, että mielessä pyörii paljon vanhoja hetkiä, muistoja, ihmisiä. Kun on aikaa ajatella, ei voi välttyä asioiden läpikäymiseltä ja hetkittäin kyllä ollaan aika kaukana nykyhetkestäkin. 

Päivä 14 (luulisin). Saavuttiin Ulan-Udeen varsin kohtuullisen junamatkan jälkeen, aikaisin aamulla, 6.19 paikallista aikaa. Ulan- Uden rautatieasemalta otettiin taksi hostellille 100 ruplalla, mutta pientä hermojen kiristelyä vaati kyllä hostelliin sisäänpääsy. Jostain syystä meidän kännykät ei tavoittanut Ulan-Udessa verkkoa lainkaan, ja oltiin siis hyvin pitkälti koko puolitoista päivää ilman puhelinyhteyksiä. Hostellien tapaan tääkin mesta sijaitsee asuinkerrostalossa ja opastus paikan löytämiseksi ei ole mikään selkein. Koska Karel oli kyseisen mestan hommannut meille yöpaikaksi, en itse voinut valmistautua asiaan mitenkään. Lopulta löysin sitten ovisummerin kera varustetun oven, josta päästiin sisään ihan ohjeiden mukaisesti. Vaikka kärsivällisyyteni olikin kasvussa, tehokkaan suomalaisen ajatusmaailma ja toimintatavat eivät aina kohtaa aikaansaamattoman tsekkiläisen toimintatapojen kanssa ja pieni matkaseuran muutos kävi tässä kohtaa jo mielessä.

Hostellin omistajapariskunta oli aivan fantastinen ja saatiin siinä sitten aamusta esittelykierros ennen kuin sammuttiin keräämään voimia huonosti nukutun yön jälkeen. Siinä puolen päivän tienoilla herätessämme sitten saatiin nauttia ensinnäkin hintaan kuulunut ”kevyt aamupala”, joka piti sisällään leipää, suklaalevitettä/voita ja kahvia/teetä. Koska puhuttiin venäjää molemmat, saatiin heti oikein loistava kontakti meidän hostellin omistajiin, ja lopulta istuskelin itse heidän kanssa aamupalalla useita tunteja ja sain jopa nauttia lämpöisistä leivistä joita kyseinen pariskunta itselleen oli aamupalaksi kokannut. Fiilis oli korkealla ja itse nautin suunnattomasti laiskasta ja hitaasta aamusta, joita ei kyllä edellisten parin viikon aikana ollut tullut vastaan. 

Jakauduttiin tässä kohtaa matkaseurani kanssa, sillä oma tarkoitukseni oli kerrankin nauttia kaupungista hitaasti, ilman ahdistavia turismiin kuuluvia ”suorituspaineita”. Karel lähti buddhalaistemppelille, joka sijaitsi bussimatkan päässä kaupungista, ja itse siirryin kaupungin keskustaan, arbaatille eli kävelykadulle, lukemaan ja seuraamaan paikallista elämänmenoa. Ilma oli aivan fantastinen ja Anna Kareninan seurassa aika kuluikin varsin sukkelaan. Kiersin toki päänähtävyyksiä, kauppoja ja istuin aivan jumalaisessa ”Marco Polo”- nimisessä kahvilassa, mutta päivä oli kyllä kaiken kaikkiaan täydellinen. Illalla mentiin vielä sushille Karelin kanssa juttelemaan kummankin päivän nähtävyyksistä, mikä kruunasi illan. Olisi jo aiemmin pitänyt tehdä enemmän omia juttuja, niin ei olisi tarvinnut hampaita kiristellä niin paljoa kun toiveet ei kohtaa. Illalla soittaessani koti-Suomeen vasta sitten taisin tajuta kuinka suuri maa Venäjä oikeasti on, sillä Ulan-Uden ja Pälkäneen aikaero on 6 tuntia… kaukana ollaan…

Seuraavana päivänä eli matkan 15. päivänä oli aamusta vielä aikaa kierrellä ja siirryttiin Karelin kanssa yhdelle kaupungin korkeimmista kukkuloista, jossa sijaitsi yksi buddhatemppeli lisää. Ulan- Udesta tekee mielenkiintoisen kaupungin juurikin uskonnon eroavaisuus ja Kiinan ja Mongolian tuomat vaikutteet. Siinä missä Kazanissa eron teki islamin tuoma vaikutus, täällä Ulan- Udessa tuon vaikutuksen hoitaa buddhalaisuus. Tältä datshanilta maisemat kaupungin yli olivat vähintäänkin kohtuulliset ja vaikka itse temppelissä nähtävää ei ole kauheasti, kyllä kiipeäminen ehdottomasti kannatti. Paikallehan pääsee siis marsrutkalla, mutta tällä kertaa se jätti meidät puolimatkaan kertoen että ollaan jo aivan lähellä. Siinä  me sitten kuntoiltiin taas heti aamusta, jee!

Kun päästiin alas vuorilta, kävin itse nauttimassa vielä lounaan ennen järkyttävän pitkää junamatkaa (pisin koko matkan junaetapeista oli siis tiedossa) jonka lisäksi kävin vielä kaupassa ostamassa evästä. Taksilla juna-asemalle ja junaa odottelemaan. Viimeinen etappi oltiin järkätty niin, että kyseessä oli siis alkuperäinen nro. ½ ROSSIJA juna, joka siis kulkee väliä Moskova- Vladivostok. Matka kestää kokonaisuudessaan noin viikon ja junassa on mm. ilmastointi ja suihkut. Jopa kolmosluokassa näki eron meidän aikaisempiin junavaihtoehtoihin. Siirryin itse melkein heti nukkumaan, sillä junassa istuskeleminen on varsin tylsää. Itse nukuin ja luin pääosan kaikista junareissuista, ja jos vaan ympärillä oli puheliaita venäläisiä, kului matka tietty paljon rattoisammin. 

Ulan- Uden ja Vladivostokin välistä löytyi myös suurimmat metsäpalot koko reissulla. Ihan junaradan vieressä ollut palo nostatti niin kauheat savut, että en ole ikinä nähnytkään. Lisäksi meidän junakin haisi ihan savulle vielä pitkään kyseisen palopesäkkeen jälkeenkin. Venäjällä taitaa olla metsää mitä polttaa. Viime kesän palojen jäljet näkyy edelleen tuolla, puiden rungot on ihan mustia ja puut on täysin oksattomia…

Päivä 16. Junassa edelleen. Päivä menee nukkuessa, välillä lukiessa ja taas nukkuessa. Varsin rauhallista. Vähän suunnittelen jo Vladivostokia ja mitä nähtävyyksiä siellä pitäis kiertää. Väsyttää. 

Päivä 17.Matka junassa jatkuu. Junan ilmastointi on tehnyt tehtävänsä 36 asteen helteiden jälkeen ja kärsin flunssasta. Väsyttää tuhottomasti ja mielessä pyörii jo oma sänky ja Pietari. Lisäksi Suomi alkaa jo häämöttää ajatuksissa, vaikka lähtö on tiedossa vasta juhannuksena. Toinen puoli musta on asiasta innoissaan, toinen puoli, no ahdistuu. 8 tunnin aikaero Suomeen tässä kohtaa. Oman tilan puute ahdistaa. Ilma tihkusateinen junan ulkopuolella. 

Päivä 18. Lopultakin Vladivostok!!! 6.17 päästiin vihdoin haukkaamaan raitista ilmaa ja tuijottamaan silmiin sitä patsasta joka kertoo meidän päässeen perille. Moskovasta liki 9000 kilometriä itään. Itsellä takana reilusti yli 10 000 kilometriä. Huh! Otettiin lopulta taksi kun Karel ei ollut ihan selvittänyt kuinka Vladivostokin bussit toimii. Otettiin jälleen aamusta päiväunet, jonka jälkeen hajaannuttiin tutkimaan kaupunkia. Kiersin itse suurimpia nähtävyyksiä, ja kirjoittelin postikortit, mutta flunssan parantamiseksi yritin ottaa iisisti. Karel lähti illalla baariin joidenkin Dashan kavereiden kanssa, itse otin buranan ja sammuin sänkyyn tosi aikaisin. 

Päivä 19. Lisää kiertelyä (alapuolella kuva Funicular kiskojunasta, jolla pääsee helpommin mäkistä maisemaa ylös). Kiva keli ja flunssa jyllää edelleen. Otettiin Karelin kanssa illasta vielä valokuvat ja sitten käytiin syömässä sellaisessa tyylikkäämmässä ravintolassa Karelin viimeisen illan kunniaksi. Karel oli varannut lentonsa aikaisemmin ja saanut ne halvemmalla jo sunnuntaille. Oma lentoni lähtisi vasta maanantaina 13.6, koska se oli halvin vaihtoehto, siltikin 400 euron tuntumassa. Yksi päivä Vladivostokissa lisää mulle! Ilta meni mukavasti ja lopulta päästiin nukkumaankin. Vähän oudoksutti ajatus jäädä yksin sinne toiseen päähän Venäjää, varsinkin kun ei 3 viikkoon ollut hetkeäkään oikeasti yksin.  No aattelin ottaa vikan päivän ihan loman kannalta.

Päivä 20 ja samalla Denj Rossija eli Venäjän kansallispäivä. Olin unohtanut aamuun mennessä koko asian ja yhtäkkiä kun bussi kaartoikin keskustassa ihan väärään suuntaan, havahduin tajuamaan että tiedossa olisi paraati ja puheita. Keräsin kaiken krääsän jota tarjolla oli lippujen, nauhojen ja kansallishymnin sanojen muodossa eikä se paraatikaan olleenkaan huono ollut! Ostelin siinä sitten tuliaisia, istuin kahvilassa ja muuta pientä, mutta koska kuume teki taas nousuaan, en jaksanut kovin montaa tuntia kaupungilla hengata. Hostellissa pakkasin ajoissa, otin päivätorkut ja tarkistin lentotietoja, joita ei kuitenkaan ollut saatavilla. Taksinkin sain tilattua. Lento vähän jännitti, sillä en ole koskaan istunut lentokoneessa 10 tuntia putken. 

Päivä 21. Aamulla herätys klo.6, suihkuun ja tavarat selkään. Taksilla kohti lentokenttää, jossa tiedossa olikin sitten odottelua oikein sanan varsinaisessa merkityksessä. Olin kuitenkin innoissani ajatuksesta että pääsisin kotiin! Vaikka reissu todistikin kuinka upea maa Venäjä on ja nautin täysin siemauksin koko kolmen viikon upeasta kokemuksesta, väsy painoi jo tässä kohtaa niin, että oma sänky tuntui varsin houkuttelevalta mielikuvalta. Boeng 777 lastattiin lopulta ja se nousi vielä ilmaankin. Sitten vaan istuskellaan (ihan kun tässä olis nyt taas jotain tuttua?). Nukuin varmaan puolet 10 tunnin lennosta, ja lopun aikaa söin ja luin. Matkan aikana tarjottiin kaksi lämmintä ruokaa ja juomia. Lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilemaan lentokoneen wc:tä (kaikkea sitä ihminen voikaan elämässään kokea!!!). Lopulta ilmoitettiin Moskovan lähestymisestä… aah, jaloittelua tiedossa! Moskovassa sain jatkolentoni lipun hoidettua varsin sutjakkaasti, jonka jälkeen tiedossa oli odottelua. Pieni välipala ja lisää Anna Kareninaa. Lentokentät ovat siitä mielenkiintoisia, että siellä pyörii jos minkälaisia ihmisiä… Ei käynyt odottelu tylsäksi varsinkin lapsia seuratessa! :D

Lopulta alkoi lastaus mun Pietarin koneeseen. Enää tunti ja olisin jo oikeassa kaupungissa. Siitä tietty vielä ainakin puolitoistatuntia että pääsisin kotiin ja omaan sänkyyn, mutta se on sivuseikka. Lopulta kun laskeuduttiin selviskin että samassa koneessa oli lentänyt joku erittäin tärkeä naishenkilö, Pietarin pormestaritar… jota oli kentällä vastassa sitten tummin lasein varusteltu auto. Aah, melkein sukua julkkikselle- fiilinki nostatti meininkiä kummasti ja kun hihnalta löytyi mun 13 kilon rinkkakin lopulta niin olo oli kuin taivaassa. IHANAA OLLA KOTONA! Hyppäsin lentokenttä bussiin joka vei metrolle ja metrolla sitten Akademitseskajalle. Tiedossa olis Suskin viimeisen illan bileet… Mutta niistä sitten seuraavassa jaksossa…
Jos joku nyt tässä kohtaa harkitsee lähtevänsä Siperiaa kiertämään niin en voi mitään muuta kuin suositella. Itse nautin kyllä matkasta ihan uskomattoman paljon ja varsinkin jos osaa hieman venäjää, ei reissu voi olla kuin onnistunut. Suosikkikohteeni olivat Kazan ja Olkhon- saari. Jälkimmäistä varten kannattaa varata jo ihan oma viikkonsa. Se on Venäjän alkukantainen Riviera! Neljäsosa maailmanympärysmatka opettaa paljon ihmisistä ja elämästä, ja ehkä ennakkoluuloisille suomalaisille on hyvä todeta, että jopa Venäjällä ja Siperiassa elämän perusedellytykset ovat aivan samat kuin missä tahansa muuallakin. Ja ihmiset, ihmiset ne vasta siellä perusedellytysten ympärillä ovatkin mukavia! Kun ihmisillä on aikaa ajatella muutakin kuin rahaa, tehokkuutta ja omaa etua, on lopputuloksena oikeasti mielenkiintoisia elämäntarinoita ja – kohtaloita. Suosittelen!!