Nyt alkaa olla kulunut liki kuukausi (KAUHEETA KUN AIKA KULUU ÄKKIÄ!!!) siitä kun palasin kotiin ja voisi olla sopiva hetki lopultakin miettiä mitä reissusta jäi käteen? Itsestäni ei vieläkään tunnu kovin lopulliselta tuo Venäjä- jakso omassa elämässäni, vaan uskon vahvasti palaavani Venäjälle ennemmin tai myöhemmin joko turisteilemaan tai töihin. Ehkä myös siitä johtuu, että en koe mitään hirveätä kaipuuta: Tiedän pääseväni takaisin koska vain (varsinkin jos ja KUN uusi ratahanke junasta Tampereelta Pietariin toteutuu lähivuosien aikana). Eli täällä olisi yksi innostunut tulevaisuuden tekijä ja osaaja töitä vailla Pietarin suunnasta, jos joku työnantaja sattuu tämän blogin näkemään ;)
Mutta takaisin aiheeseen, eli loppupäätelmiin: Mitä konkreettista opin vuoden aikana? Kieltä tietenkin, sehän on selvä. Oma innostukseni näkyy ehkä ennen kaikkea siinä, etten meinaa kyetä sulkemaan suutani kun törmään ventovieraaseen venäläiseen kadulla tai kaupassa. Haluaisin käyttää oppimaani kieltä ja jutella ihmisten kanssa paljon enemmän kuin suomalaiset tavat sallivat. Lisäksi tiedän, varsinkin eilisen tuttavani kommentin perusteella omaksuneeni myös tiettyjä venäläisiä tapoja, jotka saattavat suomalaisesta tuntua oudolta. Sen lisäksi että vastaan vieläkin puhelimeen ”Aljo”, ja käytän todella omituisia suomenkielen sanoja, halaan ja annan poskisuudelmia ihmisille aivan sujuvasti, sen kummemmin asiaa miettimättä. Ei siis kannata ihmetellä asiaa, sillä suomalaista läheisempi tervehtimistapa on varmasti tullut jäädäkseen!
Vuosi on varmasti muuttanut omaa maailmankäsitystäni ehdottomasti avartavalla tavalla. Venäjä on IHMEELLINEN MAA, joka mielestäni jokaisen suomalaisen on syytä kokea. Pietarin keskusta toki opettaa turistille vain sitä parempaa venäläistä maailmaa (Moskovasta puhumattakaan), mutta ainakin se aukaisee turistin silmät näkemään, ettei Venäjä eroa niin kauheasti muusta Euroopasta, ainakaan päällisin puolin. Samanlaisia ostoskeskuksia ja ravintoloita on Pietarin kuin Helsinginkin kadut täynnä. Pietarin loistokkuus tekee väkisinkin vaikutuksen matkailijaan ja omasta sydämestäni jäi varmasti pala jos toinenkin tuon kaupungin sykkivään sydämeen. Ei voi kuin ihmetellä vielä vuodenkin niitä katuja tallattuani, kuinka jossain voi olla niin kaunis, historiallinen kaupunki, jonka loisto hurmaa yhä edelleen. Lisäksi vuoden jälkeenkin Pietari tarjoaa uutta nähtävää juuri siellä kadunkulmassa jonka kuvittelin kolunneeni läpeensä myöden. Missään en ole saanut nauttia niin korkeasta kulttuurista, niin sykkivästä ja hektisestä yöelämästä tai niin pyyteettömistä ihmisistä kuin Pietarissa ja Venäjällä. Varsinkin Siperian matkani opetti todella huomaamaan, että vielä on ihmisiä joilla on köyhyydestään huolimatta varaa kohdata ihminen ihan vain toisena ihmisenä, ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Toivoisin kovasti pystyväni itse vielä joku päivä tuohon samaan…
Venäläiset tavat ovat hyvällä tavalla tehneet vaikutuksen, mikä tosin saattaa jatkossa tuottaa ongelmia täällä Suomen puolella. Suomalaisen tasa-arvon sijasta olen todellakin oppinut ajattelemaan, että naisen kuuluu olla nainen, ja ei tarvitse itse yrittää raahata 30 kilon matkalaukkua, jos vieressä on mies, joka voi sen kantaa puolestasi (tässä vihjaisen katsomaan paluumatkaani kuvannutta blogikirjoitusta, jossa mainitsen nimenomaan venäläisen konduktöörin auttaneen laukkujen kanssa!). Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö asiaa voisi hoitaa itsekin, mutta kuinka hyvä mieli siitä jääkään kun Suomessa joku edes kerran (vahingossa tietenkin) jää pitämään ovea auki kantaessani kauppakasseja tai kun joku tarjoaa paikkaansa vanhukselle linja-autossa. Suomalaisen tasa-arvon mukana tuntuu kuolleen myös iso osa sellaista tapakulttuuria, joka on vielä jäljellä maissa, joissa tasa-arvoa ei olla viety Pohjoismaiden tapaan "äärimmilleen". Ei sillä, tasa-arvoa kannatan koko sydämestäni, mutta mielestäni sen ei pitäisi antaa syödä pohjaa käytöstavoilta. Mistään ei itse saa niin hyvää fiilistä, kuin siitä että tarjoaa vaikka sen oman istumapaikkansa bussissa jollekin vanhemmalle ihmiselle, joka ei osaa sanoin ilmaista omaa ällistystään ja onnellisuuttaan kun hänen ei tarvitsekaan seistä koko pitkää matkaa liikkuvassa bussissa. Pietarin metron jälkeen, Suomen paikallisbussissa käytetty 30 minuuttia on kuitenkin varsin pieni aika seisoskella…
Tiedän myös venäläisen vaikutuksen seurauksena kiinnittäväni omaan pukeutumiseeni paljon enemmän huomiota kuin aikaisemmin. Korkokengät ovat joka paikan varuste (ehkä nyt navettaa lukuun ottamatta…. tosin Venäjältä saisi myös korollisia kumisaappaita…. mutta niistä sitten joku toinen kerta) ja vaatekaapistani löytyy nykyään ainoastaan hameita (tarkoituksena on kyllä pian suomalaistua ja ostaa farkut). Suuntaus toki oli tämä jo ennen Venäjää, mutta Venäjä tavallaan mahdollisti ajatuksen siitä, että on suotavaa pukeutua kuin nainen. Tasa-arvon Suomeen palatessani olin jo päässyt sinuiksi ajatuksen kanssa, että nainen on yhtä taitava kuin mieskin, siitä huolimatta että nainen pukeutuisi kuin nainen ja näyttäisi hyvältä niissä myyttisissä korkokengissä.
Hupaisaa, tosin melkein surullista Suomessa on se, ettei pukeutumiseen ylipäänsä osata suhtautua. Itse jo työni puolesta ja varsinkin Venäjän oppien seurauksena pukeudun kohtuullisen tyylikkäästi, mikä saa aikaan aivan naurettavia reaktioita muun muassa mennessäni lounaalle tai vaatekauppaan Suomessa. En ole ikinä, KOROSTAN EN SIIS IKINÄ, saanut niin hyvää palvelua kuin kävellessäni korkokengissä ja mustassa hameessa ja kauluspaidassa kauppaan lounastauollani. Aivan käsittämätöntä! Tiedän olevani ”ei- kukaan”, mutta nähtävästi kaupan kassaneideille olen ”vapaana kulkeva suunnattoman suuri lompakko, jossa on käsittämättömän paljon rahaa” tai vaihtoehtoisesti ”joku tärkeä”, sillä joku juoksee saman tien kysymään voisiko hän olla jotenkin avuksi? Täh, viimeksi kun tulin farkut jalassa sisään kukaan ei edes vilkaissut, saatikka tullut tarjoamaan apuaan…. Ihmiset on niin helppoja täällä Suomessa.. Ei sillä, olen edelleen sitten se sama ”Maija Meikäläinen” ja lompakkonikaan ei millään tavalla pullistele, joten ei paniikkia…
Ehkä suurinta antia ulkomailla ollessa on kuitenkin ne kaikki ihmiset, joihin vuoden aikana tutustuu. Uskon, että solmin vuoden aikana yhden jos useammankin ystävyyssuhteen ihmisiin, joita pääsee sitten tapaamaan eri puolille maapalloa. Erityisen merkittäviä nämä ihmissuhteet ovat siksi, että kaikki nuo ihmiset ovat jakaneet sen saman tiiviin ja täysin uuden ympäristön jonka uusi maa, Venäjä, on tarjonnut. Lisäksi kun ollaan yhdessä niinkin tiivisti kokonainen vuosi, tai edes puoli vuotta, tietää ihmisistä paljon enemmän kuin monesta täällä Suomessa olevasta kaverista tulee koskaan tietämäänkään. Se on ehkä samalla yksi pelonaihe, jota mietin ennen paluutani: olen itse tottunut nyt ihmisiin ympärilläni ja paljon sosiaalisempaan ympäristöön kuin Suomessa on tarjolla. Lisäksi olen vihdoin huomannut, etten todellakaan tiedä kavereistani lainkaan niin paljoa, kuin olisi suotavaa ja mahdollista. Se saa epäilemään, paljastuuko kaapeista luurankoja, vai voisiko vuodessa kasvaa erilleen? Ehkä nyt lampun sytyttyä on hyvä oikeasti tutustua myös suomalaisiinkin kavereihinsa, ja todella alkaa jakaa niitä kuuluisia hetkiä!
Jos joku kuvittelee pienessä mielessään, että vaihtoon lähteminen on hukkaan heitettyä aikaa, on parempi miettiä asiaa uudestaan! Olen itsekin ajatellut, kuinka pitkä aika vuosi on, mitä ”missaan” kun olen vuoden teillä tietämättömillä? Viimeistään nyt ymmärrän, että kyseessä on ajanjakso, joka on ohi ennen kuin huomaatkaan. Lisäksi se, että oppii tuntemaan uusia ihmisiä, uutta kulttuuria ja erilaisia tapoja todellakin avartaa maailmaa! Vaihdosta parhaimmillaan saa elämänmittaisen yhteyden uuteen kulttuuriin, ihmisiin ja maahan, eikä parin päivän turistimatka pysty tarjoamaan edes kunnollista näköalaa kohteena olevaan kaupunkiin! Mielestäni jokaisen korkeakoulutetun olisi syytä viettää aikaa ulkomailla ymmärtääkseen, että asioita voi todellakin tehdä erilailla. Ei pidä verrata kuinka tietyt asiat ovat toisaalla paremmin tai huonommin kuin Suomessa, ne tehdään vain erilailla. Kyse on kulttuurista, tai paremminkin kulttuurien eroista, mikä ei missään nimessä oikeuta kohtelemaan ”ulkomaalaisia” eri tavalla meihin umpisuomalaisiin verrattuna. Erilaisuus on rikkautta, jonka pitäisi opettaa meidät ymmärtämään mikä todella on tärkeää. Perusedellytykset ja – tarpeet ovat kuitenkin joka puolella maailmaa samat, ihminen pohjimmiltaan tarvitsee vettä ja ruokaa yhtä lailla Afrikassa kuin kotoisassa Suomessammekin. Eikä tämä fakta poistu, vaikka matkustettaisiin Amazonin viidakkoon tai Australian Gold Coast: lle.
Lopuksi pyytäisin blogiani lukevia kaivamaan kartan siinä samalla kun yritätte päästä eroon ennakkoluuloistanne (liitän toki kartan tekstiin jottei tämä pyyntö olisi kellekään ylitsepääsemätön). Nimittäin kuten huomaatte, on Venäjä aivan käsittämättömän laaja maa, jonne mahtuu useita eri kulttuureja ja tapoja. Vladivostok on itse asiassa aivan Japanin vieressä, eikä enää kovin kaukana Yhdysvalloistakaan: Mutta miksi se on suomalaisten mielessä vain yksi takapajuinen kaupunki Siperiassa? Kannattaa laajentaa hieman omaa katsontakantaansa, sillä jos Japanikin on yksi kehittyneimmistä valtioista maailmassa, miksi Vladivostok sen naapurissa olisi kehitysmaan tasolla oleva pikkukaupunki? Katsoin heti palatessani Unicef:n mainoksen suvaitsevaisuudesta, mikä sopisi jostain syystä hyvin myös tähän omaan kokoavaan tekstiinikin: Älkää suomalaiset tuomitko Venäjää vain siitä syystä, että historia muka velvoittaa. Venäjän kohdalla suurin osa ennakkoluuloja rakentuukin yhteisen historiamme varaan, minkä lisäksi ihmisillä on tapana yhdistää maa ja kulttuuri politiikkaan. Tämä on mielestäni virhe. Se, että Venäjällä ei suomalaisen mielestä mikään toimi, ei pidä paikkaansa. Asiat kyllä hoituvat tavalla tai toisella, mutta tuo tapa ei vain vastaa meidän suomalaista tapaamme. Venäläinen politiikka puolestaan on aivan oma lukunsa, eikä sen perusteella pidä tuomita venäläisiä tai venäläistä kulttuuria. Lisäksi monen tiedot perustuvat aikaan, jolloin Venäjä kantoi nimeä Neuvostoliitto. Edelleen media provosoi kuvaa Venäjästä jakamalla pääasiassa tietoja onnettomuuksista, politiikan ongelmista, korruptiosta ja byrokratiasta. Nämä asiat eivät kuitenkaan yksinään määrittele Venäjää ja venäläistä!
Jos todella haluat tietää, mitä Venäjä on, ota riski ja tutustu arkipäivään Venäjällä! Tutustu venäläiseen kielimuurista huolimatta! Kommunikoimaan pystyy kyllä ilman sanojakin, ja venäläisestä todellakin saat ikuisen ystävän joka palkitsee kaiken sen ”vaivan” jota yhteisen kielen puuttuminen suomalaisen pienessä mielessä aiheuttaa! Venäjän mystisyys tuskin tulee katoamaan, eikä siitä varmasti koskaan tule Eurooppaa siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme, mutta se on osa Venäjän ”suolaa”. Se on sekoitus, jossa yhdistyvät itä ja länsi, Eurooppa ja Aasia, eri uskonnot, kulttuurit ja tavat. ”Venäjää ei voi ymmärtää” kuuluu sanonta, ja vuoden jälkeen on minunkin tuohon pakko yhtyä! Mutta se ei silti tarkoittaisi etteikö tuo maa kiehtoisi päivä päivältä vain enemmän. Kieli helpottaa kulttuurin ja venäläisten ihmisten ymmärtämistä, mikä puolestaan auttaa todella nauttimaan Venäjästä! Jos nyt vielä tämänkin ylistyskirjoituksen jälkeen epäröit lähteäkö Venäjälle, en voi kun sydämestäni toivoa, että uskallat ottaa sen ratkaisevan askeleen (tai ehkä puhelinsoitto olisi toimivampi termi) ja varata matkan Allegrolla suoraan Pietarin sydämeen, olet perillä ennen kuin huomaatkaan! Et taatusti pety ja palatessasi ihmettelet kuinka oletkin aina matkustanut Tallinnaan! VENÄJÄ ON TODELLAKIN TUTUSTUMISEN ARVOINEN!